No ei. :D Ei, en aio kerrata tässä koko (syömishäiriö)elämänkertaani. Sen lukeminen olisi tylsää ja sen kirjoittaminen... no, saa nähdä. Ehkä vielä joskus tulee päivä, jona olen niin vanha ja ehjä, että voin käydä läpi koko sairaskertomukseni ahdistumatta ja masentumatta henkihieveriin?

Lyhyesti kerrottuna tarinani on se tavallinen. Olen kahdenkympin alkupuolella oleva nuori nainen (tai tyttö, niin kuin toivoisin itsestäni sanottavan). Olen kiltti, ahkera, herkkä ja erittäin perfektionistinen. Minulla on vaikeuksia tunnistaa ja käsitellä omia ja muiden (negatiivisia) tunteita. Varhaisessa murrosiässä olin luokkani paras oppilas ja urheilujoukkueeni ahkerin treenaaja, elin terveellisesti ja kävin mummon luona kylässä... Ja sitten tuli teini-ikä, yläaste ja anoreksia.

Ajattelin pitkään, et olin onnentyttö kun toivuin nopeasti ja painoni nousi niin, etten koskaan joutunut sairaalaan. Pääsin takaisin kouluun ja kiinni näennäisesti normaaliin elämään. Minusta tuli niin sanotusti työkykyinen, ja koska yhteiskunta tuntuu vetävän työkykyisyyden terveyden väliin "on yhtä suuri kuin"- merkin, aloin itsekin pitää itseäni terveenä. Ja mikä muukaan olisin ollut, kun en enää sopinut selkeästi minkään sairauden määritelmään? En ollut anorektikko enkä bulimikko. Sairauteni oli yhdistelmä ainakin niitä kahta, ortoreksiaa ja B.E.D:tä. Ja masennusta tietenkin.

Pääsin peruskoulusta (tosin koulunkäynti oli toistuvien paniikkikohtausten vuoksi käytännössä mahdotonta, joten tentin 9. luokan) ja pääsin hyvään lukioon (jossa en koskaan käynyt, koska kaikki aikani meni ahmimiseen ja oksentamiseen). Päätin parantua ja järjestää elämäni niin, ettei syömiselle ja sen märehtimiselle jäisi enää aikaa. Vaihdoin aikuislukioon, menin töihin ja kirjoitin ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin. Päivisin olin ahkera ja öisin oksensin - tai piehtaroin sängyssä, kun en saanut nälän repiessä vatsanpohjaani.

Ja tässä minä nyt olen. Olen nuori "parhaassa iässä" ja kolmatta kertaa elämässäni pitkällä sairaslomalla vakavan masennuksen takia. Jos minulta olisi kymmenen vuotta sitten kysytty, en olisi kuvitellut tulevaa elämääni ihan tällaiseksi. Mielikuvissani olisin ollut juuri valmistumassa unelma-ammattiini (opiskelupaikka kyseiseltä alalta kyllä löytyy, mutta en jaksa opiskella) ja minulla olisi ihana mies (sekin minulla on, mutta hän on aika tuore tapaus... saa nähdä kuinka kauan hän jaksaa elää tätä helvettiä rinnallani). Lisäksi lähitulevaisuuden näkymissä olisivat olleet esimmäinen lapsi (niin, raskaaksi tuleminen varmaan vaatisi sen verran rasvaa ja naishormonia, että olisi edes kuukautiset...) ja omistusasunto (tällä hetkellä vuodepaikka psykiatriselta tuntuu huomattavasti todennäköisemmältä vaihtoehdolta). Hieman toisin taisi käydä.

Onneksi on jotain hyvääkin. Sen hyvän vuoksi avasin tämän bloginkin. Olen ensimmäistä kertaa sairauteni aikana todella hyvässä ja asiantuntevassa hoidossa, ja muutenkin monet paranemisen edellytykset ovat nyt kohdalla. Niinpä olen päättänyt parantua, ja tämän blogin tehtävä on toimia "matkapäiväkirjana" helvetistä... ihan tavalliseen elämään. :)

Toivon, että tämä blogi toimii paitsi omana motivaattorinani, myös vertaistukena sitä tarvitseville ja tiedonlähteenä niille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat tai haluavat kurkistuksen syömishäiriöisen "sairaan kauniiseen maailmaan"...